Syvä huokaus

Eilen makasin lähes koko päivän. En syönyt mitään, mutta eipä siitä ollut mitään hyötyä; tapauksessani paasto tarvitsee liikkumista ollakseen tehokas. Tällä viikolla minusta on tuntunut kuin olisin aivan yksin. Vaikka periaatteessa minulla on lauma kavereita ympärilläni. Tuntuu kuin kenellään ei olisi aikaa minulle, olen kuin ilmaa kaikille... Mutta olen tajunnut toisenkin asian. Eristyneisyys helpottaa oloani. Minun ei tarvitse selittää mitään kellekään. Ah, tyhjyyden tunnetta.

Jos olisin kameleiden seurassa, he ihmettelisivät syömättömyyttä. Eilenkin, kun kerroin että minua on heikottanut koko päivän, alkoi kauhea utelu: "Mitä olet syönyt tänään - et mitään, nyt sun on pakko syödä edes jotain! Ota leipä. Ota nyt! Sen on pakko johtua siitä ettet ole syönyt tänään tarpeeksi, et edes ottanut yöllä sitä pitsaa vaikka muut ottivat! Kannattaisi syödä ryyppäämistä ennen ja sen jälkeen!!!" Miten he muka ymmärtäisivät itselleni tekemää lupausta; ei humalamässyä, ei ennen eikä jälkeen juomisen. Alkoholissa on ihan riittävästi kaloreita...

Tänään, sunnuntaina, luokseni pitäsi tulla pieni joukko ihmisiä, joita en ole näyhnyt pitkään aikaan. Juuri nyt koko ajatus heistä kuvottaa minua. En tiedä miksi. Ovathan he ystäviäni, jollain tapaa, mutta en jaksaisi heidän typeriä juttuja tietokoneista tai kaikesta muusta epäkiinnostavasta paskasta. Olen joutunut erilleen heistä ja heidän ajatusmaailmastaan, joka oli joskus osa minunkin ajatusmaailmaani. Turhauttavaa. Tekisi mieli perua koko paska.

Minua pelottaa vähäsen. Syyskuu lähenee koko ajan - uusi kaupunki, uudet ihmiset. Ehkä juuri tulevan muutoksen takia haluan luoda ympärilleni muuria suojaksi entisestä elämästäni; sillä mitä rakkaampaa kaikki on, sitä vaikeampaa siitä on päästää irti. Kukaan ei tunnu tajuavan ajattelutapaani, enkä aio alkaa selittämään sitä kellekään. Märehdin yksinäni kaikkea paskaa, toivottavasti en tukehdu.