Haluaisin kuunnella surullisia lauluja, niitä samoja, joista sain vuosia sitten suunnattoman paljon voimaa ja motivaatiota syömättömyyteen ja pitkille juoksulenkeille. Jostain syystä ne laulut tuntuvat nykyisin naurettavilta, naiiveilta ja mitäänsanomattomilta. Nykyisin tarvitsen lauluja, joissa vihataan kaikkea ja kaikkia.
Positiivista elämässä on se, että painoni on vakiintunut aamuisin vaa'an lukemaan 49. Se tuntuu hyvältä. Olen edelleenkin varma siitä, että elämäni laatu nousee sitä mukaa mitä paino putoaa. Olen joskus miettinyt, miksi painoni on minulle niin tärkeä asia, Se on yksinkertaista. Jos olen pieni, minulta ei vaadita niin paljon. Saan kaikkien sympatiat, jos olen pieni ja hento. Itsekkyys on perisyntini.
Nykyisin en käy enää syömässä koulussa. Välttelen syömistä myös silloin, kun olen yksin. Voin syödä mandariineja tai porkkanoita niin paljon kuin jaksan, mutta leipärajana on kaksi palaa. Kahvia pyrin juomaan niin paljon kuin jaksan. Paheeni ovat karkit ja leivokset, mutta jos talossa ei ole makeaa niin ei sitä silloin tule syötyä. Yksinkertaista.
Syömiset ovat siis jotenkuten hallinnassa, mutta pitäisi yrittää liikkua enemmän. Olisi mukava olla kiinteämpi, eikä tällainen laihaläski, jonka käsivarsiallit hyllyvät tiukissa topeissa. Vihaan kuitenkin sellaisia näkyviä ja erottuvia lihaksia. En siis halua mukaan fitness-buumiin sillä tavalla. Pakko myöntää että niillä salikissoilla on itsekuria. Sitä ihailen.
Toivottavasti en taas unohda tänne kirjoittamista vuodeksi. Kirjoittaminen jäsentää ajatusvirtaa.
